Tämän kokoelman runot ovat syntyneet keväällä ja kesällä 1992.
Niiden julkaisemiseen yllyttivät ystävät.
Vastuu ymmärtämisestä on lukijan.
Kustantaja: Kulttuuriyhdistys Vastahanka.
ISBN 951-96600-0-3
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Omakuva vuodelta -83
Maailman maantien poskessa
olen kuin ontuva koira
ilman pantaa, kapinen kivuista,
kirsu jäässä.
Tassu valmiina tervehdykseen,
johon kukaan ei vastaa.
Mutta katse ja kuulo valppaina.
Häntä kippurassa?
Ei ainakaan koipien välissä,
sillä antautua ja alistua
en aio ikinä;
ei tarvitse kenenkään tulla
kynsiä leikkaamaan.
Vielä tässä pannaan juoksuksikin,
vaikka sitten kolmella jalalla.
Mennään niin että rapa roiskuu
ja kirput lentää......... ..... .. .
Juostaan kohden kevättä ja kuuta ---- O.
Kesän tultua haukkaillaan järveltä kuplia
oooo ooo ooooo ooooooooo ooo oo oo ooooooooo.
Hypitään perhosten perässä,
otetaan hajuista kiinni ja mennään.
Syöksytään hulluin kohti syksyä
ja pimeyttä ja jäätä ja tuulta ja
ulvotaan: ---...---,---...---,---...---.
Siepataan lennosta viimeiset
putoavat lehdet ja kuollaan.
Mennään keräksi lumelle,
koivun alle kopin viereen
ja kuollaan.
olen kuin ontuva koira
ilman pantaa, kapinen kivuista,
kirsu jäässä.
Tassu valmiina tervehdykseen,
johon kukaan ei vastaa.
Mutta katse ja kuulo valppaina.
Häntä kippurassa?
Ei ainakaan koipien välissä,
sillä antautua ja alistua
en aio ikinä;
ei tarvitse kenenkään tulla
kynsiä leikkaamaan.
Vielä tässä pannaan juoksuksikin,
vaikka sitten kolmella jalalla.
Mennään niin että rapa roiskuu
ja kirput lentää......... ..... .. .
Juostaan kohden kevättä ja kuuta ---- O.
Kesän tultua haukkaillaan järveltä kuplia
oooo ooo ooooo ooooooooo ooo oo oo ooooooooo.
Hypitään perhosten perässä,
otetaan hajuista kiinni ja mennään.
Syöksytään hulluin kohti syksyä
ja pimeyttä ja jäätä ja tuulta ja
ulvotaan: ---...---,---...---,---...---.
Siepataan lennosta viimeiset
putoavat lehdet ja kuollaan.
Mennään keräksi lumelle,
koivun alle kopin viereen
ja kuollaan.
Minun lapsuuteni
oli kuin rääkäisy,
pilvipoutainen iltapäivä,
piiska viuhuna kintereillä.
Aina ukkonen tulossa.
Aina pissat housuissa.
Aina äiti vihainen.
Aina liian vähän
tai liian paljon.
Aina pahanteossa.
Aina piilossa pelkäämässä.
Ja aina vain se lapsi kulkee
minun mukanani
eikä uskalla päästää
kädestä
ja pitää helmasta kiinni
ja koko ajan se itkee
ja minä olen siihen
niin kyllästynyt
ja väsynyt,
vaikka sitä rakastankin,
niin että tekisi mieli
tukistaa,
kun se ei anna minun mennä
vaikka olen täyttänyt jo
neljäkymmentäkolme vuotta.
oli kuin rääkäisy,
pilvipoutainen iltapäivä,
piiska viuhuna kintereillä.
Aina ukkonen tulossa.
Aina pissat housuissa.
Aina äiti vihainen.
Aina liian vähän
tai liian paljon.
Aina pahanteossa.
Aina piilossa pelkäämässä.
Ja aina vain se lapsi kulkee
minun mukanani
eikä uskalla päästää
kädestä
ja pitää helmasta kiinni
ja koko ajan se itkee
ja minä olen siihen
niin kyllästynyt
ja väsynyt,
vaikka sitä rakastankin,
niin että tekisi mieli
tukistaa,
kun se ei anna minun mennä
vaikka olen täyttänyt jo
neljäkymmentäkolme vuotta.
Miksi tahtoisin,
miksi muuttuisin;
varjona kulkisin
vai oma itsenikö olisin?
Ei ole vapaa lintu,
jota perimä ohjaa.
Ei kettu, kun saalistaa.
Tuulta aurinko ohjaa,
ei poikkea maa radaltaan.
Ihminen muutoksen vartioima.
Jos sydän suvaitsee,
ei vapautta kaipaa.
Kevään kylmä sade
vihmoo
ikkunan
takana.
Häilyvin askelin,
vasta nytkö oivalsin,
kulkee kuolema.
Kenen vuoro seuraava.
miksi muuttuisin;
varjona kulkisin
vai oma itsenikö olisin?
Ei ole vapaa lintu,
jota perimä ohjaa.
Ei kettu, kun saalistaa.
Tuulta aurinko ohjaa,
ei poikkea maa radaltaan.
Ihminen muutoksen vartioima.
Jos sydän suvaitsee,
ei vapautta kaipaa.
Kevään kylmä sade
vihmoo
ikkunan
takana.
Häilyvin askelin,
vasta nytkö oivalsin,
kulkee kuolema.
Kenen vuoro seuraava.
Das Dinggedicht
Jos olisin lintu
niin taivaanvuohi,
rakennuksena savimaja,
astiana siivilä,
esineenä hullu kello,
kalana kivennuolija,
kaupunkina Venetsia,
kirjana lukematon,
musiikkina huilukonsertto,
kukkana vanamo,
puuna pihlaja
vaan ihmisenä
minä.
niin taivaanvuohi,
rakennuksena savimaja,
astiana siivilä,
esineenä hullu kello,
kalana kivennuolija,
kaupunkina Venetsia,
kirjana lukematon,
musiikkina huilukonsertto,
kukkana vanamo,
puuna pihlaja
vaan ihmisenä
minä.
vuosia vastavirtaan----
vasten aaltoja-----
ei vastarantaa-------
verkkoja, koukkuja vältelle----
me uimme kuin kaksi kalaa---
yksin yhdessä kaksin----
vuosia vastavirtaan------
vasten aaltoja-----
ei vastarantaa---
joen löysimme-------
nousimme vastavirtaan-----
on aika merelle palata------
pian yksi yhdessä kolmisin-----
vasten aaltoja-----
ei vastarantaa-------
verkkoja, koukkuja vältelle----
me uimme kuin kaksi kalaa---
yksin yhdessä kaksin----
vuosia vastavirtaan------
vasten aaltoja-----
ei vastarantaa---
joen löysimme-------
nousimme vastavirtaan-----
on aika merelle palata------
pian yksi yhdessä kolmisin-----
RM:lle
Hämäristä huoneista
katsomme valoon
emmekä uskalla
astua ulos.
Opimme sanomaan kuuta
kuuksi, emme muuksi.
Suuri kivi putoaa
aavalle merelle.
Lennossa lintu
valaisee taivaan.
Iiris kuin pommi.
Nyt minä heitän sakset
kelloon
ja lähden.
Kaikkihan on loppujen lopuksi
sopimuksenvaraista.
katsomme valoon
emmekä uskalla
astua ulos.
Opimme sanomaan kuuta
kuuksi, emme muuksi.
Suuri kivi putoaa
aavalle merelle.
Lennossa lintu
valaisee taivaan.
Iiris kuin pommi.
Nyt minä heitän sakset
kelloon
ja lähden.
Kaikkihan on loppujen lopuksi
sopimuksenvaraista.
AIKAA EI OLE
On niin hiljaista,
että varmasti joku tulee.
Vastakkaiselta rannalta
lähestyy vene
ilman airoja
ilman soutajaa.
Eteläntuoksuinen tuuli vetää kuuta lähemmäksi.
Valkoinen lintu kiertelee oksissa.
Sateet kuljettavat kuolemaa.
Ikkuna toista käden liikettä yössä.
Surulla on ulkona omat juhlansa.
Montako päivää jo
näkemättä omaa varjoani,
ja aikaa jota ei ole.
Kevään äänet kirkuvat talven sydämessä.
Peli jatkuu:
aina palaa murhe
jonkun lähettämänä
takaisin.
Ikkuna toistaa käden liikettä.
Pimeys kiillottaa likimustat metsät.
Vastakkaiselta rannalta
tulee vene
ilman airoja
ilman soutajaa.
että varmasti joku tulee.
Vastakkaiselta rannalta
lähestyy vene
ilman airoja
ilman soutajaa.
Eteläntuoksuinen tuuli vetää kuuta lähemmäksi.
Valkoinen lintu kiertelee oksissa.
Sateet kuljettavat kuolemaa.
Ikkuna toista käden liikettä yössä.
Surulla on ulkona omat juhlansa.
Montako päivää jo
näkemättä omaa varjoani,
ja aikaa jota ei ole.
Kevään äänet kirkuvat talven sydämessä.
Peli jatkuu:
aina palaa murhe
jonkun lähettämänä
takaisin.
Ikkuna toistaa käden liikettä.
Pimeys kiillottaa likimustat metsät.
Vastakkaiselta rannalta
tulee vene
ilman airoja
ilman soutajaa.
Kevät tulee
Kevät tulee, Anne.
Aurinko paistaa ja metsähiiret
tekevät pesänsä.
Myyrällä on täysi työ
lisääntyä kilpasille sinun
porkkanoittesi kanssa.
Ensimmäiset sitruunaperhoset
miettivät jo
siipiensä levittämistä.
Kohta kaalimatokin on valmis.
Kevät tulee, Anne.
Tuulen suunta kääntyy.
Eikö se ollut vasta eilen,
kun nostettiin perunat ja pidettiin
kiirettä syksyn kanssa.
Ei ole suojassa kukaan.
Aika ei jähmety, sillä sitä ei ole.
Aurinko paistaa ja metsähiiret
tekevät pesänsä.
Myyrällä on täysi työ
lisääntyä kilpasille sinun
porkkanoittesi kanssa.
Ensimmäiset sitruunaperhoset
miettivät jo
siipiensä levittämistä.
Kohta kaalimatokin on valmis.
Kevät tulee, Anne.
Tuulen suunta kääntyy.
Eikö se ollut vasta eilen,
kun nostettiin perunat ja pidettiin
kiirettä syksyn kanssa.
Ei ole suojassa kukaan.
Aika ei jähmety, sillä sitä ei ole.
EI MINUN TARVITSE OLLA OIKEASSA
Ei minun tarvitse olla oikeassa,
riittää että ymmärrän,
mutta sitä en ymmärrä,
miten valta ja totuus
voisivat olla yhtä.
Minun totuuteni
on objektiivisen todellisuuden
ja subjektiivisen tajunnan
adekvaatti vastaavuus,
suhde - tie.
Vastaavuutta ei koskaan ole
täydellisenä,
mutta siihen voi aina pyrkiä.
Vallan pyrkimys on alistaminen,
tahtonsa toteuttaminen
eikä minun totuuteni voi
koskaan olla alistuminen
kenenkään muun tahtoon
kuin omaani,
ellen muuta jostain syystä halua.
Totuuden vastakohta ei ole valhe
vaan epätosi;
tajunnassani kuva kivestä on pehmeä
(marmori onkin pehmeä kivi).
Valhe on tietoista tosiasioiden
vääristelyä,
ehkä joskus tiedostamatontakin,
mutta ei koskaan tiedotonta,
vielä harvemmin tajutonta.
Valhe on tarkoituksenmukaisuutta,
hyvän ja pahan muuttamista
vastakohdikseen.
Mielipiteiden suhteen
totuudella ei ole
mitään tekemistä.
Mielipiteellä ilmaisen tai
olen ilmaisematta
vain oman suhtautumiseni
maailmaan,
itseeni ja ympäröivään
todellisuuteen.
Mielipide on arvoarvostelma,
joka paljastaa oman
asemani maailmassa
ja usein myös joko
viisauteni tai tyhmyyteni
koko kauhistuttavan laajuuden,
tyhmyyteni silloin,
jos en näe omaa asemaani oikein.
Tietämättömyys ei ole tyhmyyttä.
Tietämättömyys on luku sinänsä,
das Ding an sich
ja jopa Jumalan lahja,
jos sitä osaa oikein käyttää,
sanotaan.
Eikä minun tarvitse olla oikeassa,
riittää että ymmärrän
vaikken hyväksyisikään,
sillä ymmärtämättömyys
on kaikkien väärinkäsitysten äiti
ja syy siihen,
ettei armoa tunneta
eikä sitä ole.
Oikeassa oleminen ei ole
tärkeää muulloin kuin
etsittäessä oikeutta
ja minä olen kiistatta
oikeassa,
kun sanon: teillä ei ole
oikeutta lyödä minua
eikä oikeutta ottaa pois
minun oikeuttani
olla olemassa,
sillä kukaan ei muistanut
eikä ollut tilaisuutta
kysyä minulta itseltäni
haluanko minä
ylipäätään tulla tähän
helvettiin,
jota ihmiset toisiaan
tappaessaan myös
maailmaksi kutsuvat.
Oikeuteni olla on mielestäni
kiistaton,
kun edes oma äitini
ei minua tähän maailmaan
halunnut
ja tämä on sekä mielipide
että totuus
ja minä ymmärrän hyvin
äitiäni.
riittää että ymmärrän,
mutta sitä en ymmärrä,
miten valta ja totuus
voisivat olla yhtä.
Minun totuuteni
on objektiivisen todellisuuden
ja subjektiivisen tajunnan
adekvaatti vastaavuus,
suhde - tie.
Vastaavuutta ei koskaan ole
täydellisenä,
mutta siihen voi aina pyrkiä.
Vallan pyrkimys on alistaminen,
tahtonsa toteuttaminen
eikä minun totuuteni voi
koskaan olla alistuminen
kenenkään muun tahtoon
kuin omaani,
ellen muuta jostain syystä halua.
Totuuden vastakohta ei ole valhe
vaan epätosi;
tajunnassani kuva kivestä on pehmeä
(marmori onkin pehmeä kivi).
Valhe on tietoista tosiasioiden
vääristelyä,
ehkä joskus tiedostamatontakin,
mutta ei koskaan tiedotonta,
vielä harvemmin tajutonta.
Valhe on tarkoituksenmukaisuutta,
hyvän ja pahan muuttamista
vastakohdikseen.
Mielipiteiden suhteen
totuudella ei ole
mitään tekemistä.
Mielipiteellä ilmaisen tai
olen ilmaisematta
vain oman suhtautumiseni
maailmaan,
itseeni ja ympäröivään
todellisuuteen.
Mielipide on arvoarvostelma,
joka paljastaa oman
asemani maailmassa
ja usein myös joko
viisauteni tai tyhmyyteni
koko kauhistuttavan laajuuden,
tyhmyyteni silloin,
jos en näe omaa asemaani oikein.
Tietämättömyys ei ole tyhmyyttä.
Tietämättömyys on luku sinänsä,
das Ding an sich
ja jopa Jumalan lahja,
jos sitä osaa oikein käyttää,
sanotaan.
Eikä minun tarvitse olla oikeassa,
riittää että ymmärrän
vaikken hyväksyisikään,
sillä ymmärtämättömyys
on kaikkien väärinkäsitysten äiti
ja syy siihen,
ettei armoa tunneta
eikä sitä ole.
Oikeassa oleminen ei ole
tärkeää muulloin kuin
etsittäessä oikeutta
ja minä olen kiistatta
oikeassa,
kun sanon: teillä ei ole
oikeutta lyödä minua
eikä oikeutta ottaa pois
minun oikeuttani
olla olemassa,
sillä kukaan ei muistanut
eikä ollut tilaisuutta
kysyä minulta itseltäni
haluanko minä
ylipäätään tulla tähän
helvettiin,
jota ihmiset toisiaan
tappaessaan myös
maailmaksi kutsuvat.
Oikeuteni olla on mielestäni
kiistaton,
kun edes oma äitini
ei minua tähän maailmaan
halunnut
ja tämä on sekä mielipide
että totuus
ja minä ymmärrän hyvin
äitiäni.
perjantai 19. maaliskuuta 2010
ES IST NICHT SO SCHWIERIG
Yöperhoset lentävät valoon että NAPS
ja siinä se on elämän koko tarkoitus
ja totuus, joka huutaa niin että
taivaankansi räjähtää silmille
uskovien tulla ja mennä.
ja siinä se on elämän koko tarkoitus
ja totuus, joka huutaa niin että
taivaankansi räjähtää silmille
uskovien tulla ja mennä.
Veri vuotaa.
Niin paljon irtileikattuja päitä,
ettei niiden ylitse silmä kanna.
Katkottuja sormia,
varpaita.
Revittyjä kynsiä.
Haavoille ruoskittuja selkiä.
Irtileikattuja sydämiä,
jotka yhä sykkivät.
Palaneita silmiä.
Näetkö ne?
Kauhistutko?
Me totumme.
Juuri se on vaarallista.
Me lakkaamme kauhistumasta.
Juuri se on vaarallista.
Mikä tapahtuu,
se on jo tapahtunut.
Juuri se on vaarallista.
Jos haluat selvitä hengissä,
älä kadota kykyäsi kauhistua.
Kauhistu henkesi edestä
ja toivo ettei turtumus
muuttuisi perimäksi.
Niin paljon irtileikattuja päitä,
ettei niiden ylitse silmä kanna.
Katkottuja sormia,
varpaita.
Revittyjä kynsiä.
Haavoille ruoskittuja selkiä.
Irtileikattuja sydämiä,
jotka yhä sykkivät.
Palaneita silmiä.
Näetkö ne?
Kauhistutko?
Me totumme.
Juuri se on vaarallista.
Me lakkaamme kauhistumasta.
Juuri se on vaarallista.
Mikä tapahtuu,
se on jo tapahtunut.
Juuri se on vaarallista.
Jos haluat selvitä hengissä,
älä kadota kykyäsi kauhistua.
Kauhistu henkesi edestä
ja toivo ettei turtumus
muuttuisi perimäksi.
Eurooppa yhdentyy
pirstoutuen.
Sodat jatkuvat.
Kuun kasvot
ovat menettäneet
kaiken tyyneytensä
eikä itku lopu.
Sala-ampujat,
tarkka-ampujat,
ampujat,
kotona kaivataan;
paljon olisi tehtävää.
Ja jokainen uusi,
pieni valtio
keventäisi maailmaa
helpommaksi
hengittää.
Tulet palavat.
Jumalat nukkuvat.
Suru ja suru.
Maailma tuskissaan
made in USA.
Miksi maa kääntyy?
Miksi linnut laulavat?
Miksi kohisee meri?
Miksi Bosnia Herzegovina?
pirstoutuen.
Sodat jatkuvat.
Kuun kasvot
ovat menettäneet
kaiken tyyneytensä
eikä itku lopu.
Sala-ampujat,
tarkka-ampujat,
ampujat,
kotona kaivataan;
paljon olisi tehtävää.
Ja jokainen uusi,
pieni valtio
keventäisi maailmaa
helpommaksi
hengittää.
Tulet palavat.
Jumalat nukkuvat.
Suru ja suru.
Maailma tuskissaan
made in USA.
Miksi maa kääntyy?
Miksi linnut laulavat?
Miksi kohisee meri?
Miksi Bosnia Herzegovina?
Es ist nicht so schwierig
Kun ei tiedä,
ei käsitä,
ei ymmärrä
eikä kukaan neuvo,
ei vastaa,
silloin on pysähdyttävä,
kuunneltava,
katseltava
ja kyseltävä niiltä joiden
vastaukset ovat kysymyksiä,
kysymykset vastauksia.
Tietämättömyys ei ole tyhmyyttä.
Das rote Schild zeigt an,
dass die Parkzeit abgelaufen ist.
ei käsitä,
ei ymmärrä
eikä kukaan neuvo,
ei vastaa,
silloin on pysähdyttävä,
kuunneltava,
katseltava
ja kyseltävä niiltä joiden
vastaukset ovat kysymyksiä,
kysymykset vastauksia.
Tietämättömyys ei ole tyhmyyttä.
Das rote Schild zeigt an,
dass die Parkzeit abgelaufen ist.
OLEN VÄSYNYT KAIKKEEN
Olen väsynyt kenkiini,
niiden säälittävään uskollisuuteen.
Olen väsynyt huoneeseeni,
talon nelikulmaisuuteen
ja kaikkiin ilmansuuntiin.
Ystäviini puihin
ja rakastamiini kiviinkin
olen väsynyt.
Olen väsynyt
pelkoon,
väsymykseen,
ikävään
ja yksinäisyyteen.
Ja silti pelkään
menettäväni
ne kaikki.
niiden säälittävään uskollisuuteen.
Olen väsynyt huoneeseeni,
talon nelikulmaisuuteen
ja kaikkiin ilmansuuntiin.
Ystäviini puihin
ja rakastamiini kiviinkin
olen väsynyt.
Olen väsynyt
pelkoon,
väsymykseen,
ikävään
ja yksinäisyyteen.
Ja silti pelkään
menettäväni
ne kaikki.
Ja paskat ihmisellä mitään sielua ole.
On vain oma napa, jonka ympärillä pyöritään
ja mietitään kuumeisesti
miten suistetaan muut
omien omituisten napojensa ympäriltä.
Siinä sitä sitten
pyöritään napojen ympärillä
kunnes armelias kuolema
pamauttaa jokaisen napoineen
päivineen sinne,
mistä on tultukin:
ei mihinkään.
Vain ensimmäiset ihmiset,
jos kerran olivat Jumalan luomia,
säästyivät tältä kaikelta,
koska heillä ei
ollut napaa.
On vain oma napa, jonka ympärillä pyöritään
ja mietitään kuumeisesti
miten suistetaan muut
omien omituisten napojensa ympäriltä.
Siinä sitä sitten
pyöritään napojen ympärillä
kunnes armelias kuolema
pamauttaa jokaisen napoineen
päivineen sinne,
mistä on tultukin:
ei mihinkään.
Vain ensimmäiset ihmiset,
jos kerran olivat Jumalan luomia,
säästyivät tältä kaikelta,
koska heillä ei
ollut napaa.
Kun kesä tulee,
kaikki muuttuu,
minä ajattelin.
Nyt on kesä:
pihlajan
kukkien
lumi
sataa
valkoisena
maahan.
Kaikki vedet
seisovat liikkumatta.
Pimeys yhtä paksua
ja musta
kuin valhe.
Edes
tähdet
eivät
kesän
pimeydessä
loista.
Helteen jäinen polte
pakottaa etsimään
lämpöä varjosta,
kun aurinko
sokaisee
päivästä toiseen
eikä armoa tule.
kaikki muuttuu,
minä ajattelin.
Nyt on kesä:
pihlajan
kukkien
lumi
sataa
valkoisena
maahan.
Kaikki vedet
seisovat liikkumatta.
Pimeys yhtä paksua
ja musta
kuin valhe.
Edes
tähdet
eivät
kesän
pimeydessä
loista.
Helteen jäinen polte
pakottaa etsimään
lämpöä varjosta,
kun aurinko
sokaisee
päivästä toiseen
eikä armoa tule.
Metsä ei enää helise.
Lintujen vaiettua
ovat puut käyneet puheliaiksi:
lepät lässyttävät,
haapa nalkuttaa,
kuuset supisevat
ja jurottavat.
Koivu jatkaa
tuulen virittämää
monologiaan
loputtomiin.
Ojien varsilla
juoruilevat pajut.
Oman lisääntymisensä
lumoissa pihlajat
paisuttavat marjojaan,
mutta pähkinäpensas
murjottaa eikä
tee mitään
tänäkään vuonna.
Vaihtaisinko seurani kiviin:
vähemmän puhetta,
vähemmän vaivaa.
Vai tekisinkö
navetan
ylisille
narusta
kevyen
kiikun.
Lintujen vaiettua
ovat puut käyneet puheliaiksi:
lepät lässyttävät,
haapa nalkuttaa,
kuuset supisevat
ja jurottavat.
Koivu jatkaa
tuulen virittämää
monologiaan
loputtomiin.
Ojien varsilla
juoruilevat pajut.
Oman lisääntymisensä
lumoissa pihlajat
paisuttavat marjojaan,
mutta pähkinäpensas
murjottaa eikä
tee mitään
tänäkään vuonna.
Vaihtaisinko seurani kiviin:
vähemmän puhetta,
vähemmän vaivaa.
Vai tekisinkö
navetan
ylisille
narusta
kevyen
kiikun.
LÄHELLÄ KAUKANA
Kaikki kertautuu
Talot, tiet, autot,
kaikki kertautuvat.
Linnut, puut, pensaat,
unet, toiveet ja surut,
vuohet, hevoset, kellot,
solut, käsien suonet,
sateet, tuulet, päivät,
pilvet ja pitsit kertautuvat.
Lehti kertaa puun,
kivi vuoren,
kukka tähden muodon.
Sydän kertaa itsensä
lyöntinsä
keuhkot hengityksen.
Heiluri heilahtaa:
kertaa liikkeen
lähelle -
pois.
Talot, tiet, autot,
kaikki kertautuvat.
Linnut, puut, pensaat,
unet, toiveet ja surut,
vuohet, hevoset, kellot,
solut, käsien suonet,
sateet, tuulet, päivät,
pilvet ja pitsit kertautuvat.
Lehti kertaa puun,
kivi vuoren,
kukka tähden muodon.
Sydän kertaa itsensä
lyöntinsä
keuhkot hengityksen.
Heiluri heilahtaa:
kertaa liikkeen
lähelle -
pois.
Kun kaikki olivat lähteneet,
ilmat viilenneet, sateet alkaneet
ja talo tummunut,
minä matkustin kartalla
Augsburgista Chioggiaan,
Lesboksesta Chiosin kautta Samosiin
Skutarista Caffaan.
Suorinta tietä kevyesti
tuhatkolmesataluvulla
läpi selkeän maailman.
Kevyesti ohi Bosnia Herzegovinan.
Karakorumiin ja Kantoniin.
Enkä pysähtynyt ennen
kuin olin nähnyt
Xalapan ja Cuzcon.
Ja niin minä matkustin
ilman matkan vaivaa:
yhdessä ruumis ja sielu.
Kevyesti, ettei kukaan
minua tavoittaisi,
ettei kuolema tavoittaisi,
ettei elämä tavoittaisi.
Enkä ole ollenkaan varma
palaanko koskaan
tähän paikkaan, tähän aikaan,
tähän murheeseen, tähän tyhjyyteen,
vaan jään kauas tyynen valtameren
yksinäiselle, nimettömälle saarelle,
jonka yllä kirkuvat puhtaat,
valkoiset linnut
neljännellätoista vuosisadalla.
ilmat viilenneet, sateet alkaneet
ja talo tummunut,
minä matkustin kartalla
Augsburgista Chioggiaan,
Lesboksesta Chiosin kautta Samosiin
Skutarista Caffaan.
Suorinta tietä kevyesti
tuhatkolmesataluvulla
läpi selkeän maailman.
Kevyesti ohi Bosnia Herzegovinan.
Karakorumiin ja Kantoniin.
Enkä pysähtynyt ennen
kuin olin nähnyt
Xalapan ja Cuzcon.
Ja niin minä matkustin
ilman matkan vaivaa:
yhdessä ruumis ja sielu.
Kevyesti, ettei kukaan
minua tavoittaisi,
ettei kuolema tavoittaisi,
ettei elämä tavoittaisi.
Enkä ole ollenkaan varma
palaanko koskaan
tähän paikkaan, tähän aikaan,
tähän murheeseen, tähän tyhjyyteen,
vaan jään kauas tyynen valtameren
yksinäiselle, nimettömälle saarelle,
jonka yllä kirkuvat puhtaat,
valkoiset linnut
neljännellätoista vuosisadalla.
Aamut vaeltavat
suvisten peltojen yllä.
Sade on kaatanut viljan
ja minussa viipyy
osoitteeton yö
kuin osoitteettomassa talossa.
Kirkkaalla taivaalla pilvi
purjehtii
tuulen
laineilla
ja samalla nopeudella
ylittää
joen sen
varjo.
Pilvi hajoaa
ja samalla
nopeudella
hajoaa sen
varjo.
Istun yksin omenapuun alla koko päivän
ja illan kiiltomatojen valossa.
Osoitteettomaan taloon ei kukaan
tule ja minä olen odotuksesta väsynyt.
Kokonaisen puolipilvisen poutapäivän
angervojen vaahtoillessa istuin
omenapuun alla täynnä ikävää
ja rakastettavaa surua
kuunnellen kesän laskeutumista
syksyn syliin.
suvisten peltojen yllä.
Sade on kaatanut viljan
ja minussa viipyy
osoitteeton yö
kuin osoitteettomassa talossa.
Kirkkaalla taivaalla pilvi
purjehtii
tuulen
laineilla
ja samalla nopeudella
ylittää
joen sen
varjo.
Pilvi hajoaa
ja samalla
nopeudella
hajoaa sen
varjo.
Istun yksin omenapuun alla koko päivän
ja illan kiiltomatojen valossa.
Osoitteettomaan taloon ei kukaan
tule ja minä olen odotuksesta väsynyt.
Kokonaisen puolipilvisen poutapäivän
angervojen vaahtoillessa istuin
omenapuun alla täynnä ikävää
ja rakastettavaa surua
kuunnellen kesän laskeutumista
syksyn syliin.
Tämä on ollut kummallinen kesä;
niin paljon aurinkoa ja hellettä,
että melkein uskoisi sen
muuttaneen koko maailman
vähän paremmaksi.
Vielä heinäkuussa,
kun sade alkoi ja
iltaan olivat painuneet
ensimmäiset syksyn merkit,
käki kukkui.
Kyyhkynen kujersi.
Viitakerttunen viritti
alakuloisen huilunsa.
Käenpiika ennusti sadetta.
Ja minä kuulin kaukaa
hämärästä metsästä kuin
lapsen huudon,
oman lapseni
huudon.
niin paljon aurinkoa ja hellettä,
että melkein uskoisi sen
muuttaneen koko maailman
vähän paremmaksi.
Vielä heinäkuussa,
kun sade alkoi ja
iltaan olivat painuneet
ensimmäiset syksyn merkit,
käki kukkui.
Kyyhkynen kujersi.
Viitakerttunen viritti
alakuloisen huilunsa.
Käenpiika ennusti sadetta.
Ja minä kuulin kaukaa
hämärästä metsästä kuin
lapsen huudon,
oman lapseni
huudon.
Tulkaa kotiin
Kesän kirjoitus
syksyn tummuvaan
kanteen:
Kesä
odotuksesta kulunut,
odotuksessa kulunut:
jonkun lähdön,
jonkun paluun.
Kesä kuiva
ja unelias,
nuiva, kalpea
ja kitulias
kuin rantahietikolla
kasvanut tomaatti.
Paimenten korkeaveisu.
Just naturale.
Raunioyrtti.
Mustajuuri.
Scorzonera hispanica
käärmeenpiston lääkitsemiseen.
syksyn tummuvaan
kanteen:
Kesä
odotuksesta kulunut,
odotuksessa kulunut:
jonkun lähdön,
jonkun paluun.
Kesä kuiva
ja unelias,
nuiva, kalpea
ja kitulias
kuin rantahietikolla
kasvanut tomaatti.
Paimenten korkeaveisu.
Just naturale.
Raunioyrtti.
Mustajuuri.
Scorzonera hispanica
käärmeenpiston lääkitsemiseen.
Se on lähellä kaukana,
tässä ja poissa,
tuulessa,
maassa ja kivissä,
avaruudessa ja munankuoressa.
Se on lintujen lennossa
ja sydämen lyönneissä,
simpukan sisällä
ja maan povessa,
meren aalloissa
ja kosmisissa myrskyissä,
kastepisarassa
ja koiran katseessa,
varjojen suojissa,
unen tyvenessä.
Poissa ja läsnä
elämän ikuinen liike.
tässä ja poissa,
tuulessa,
maassa ja kivissä,
avaruudessa ja munankuoressa.
Se on lintujen lennossa
ja sydämen lyönneissä,
simpukan sisällä
ja maan povessa,
meren aalloissa
ja kosmisissa myrskyissä,
kastepisarassa
ja koiran katseessa,
varjojen suojissa,
unen tyvenessä.
Poissa ja läsnä
elämän ikuinen liike.
ÄLÄ KYSY
Olivat päivät jo
eilisen lehtiä,
kun tulit.
Niin lähellä kävit,
että säikähdin
ja jälki jäi,
ei lähde vaikka
tahtoisin.
eilisen lehtiä,
kun tulit.
Niin lähellä kävit,
että säikähdin
ja jälki jäi,
ei lähde vaikka
tahtoisin.
Kun lähdit kirjoitin:
älä ajattele minua,
että varmasti muistaisit.
Odotin vaikka
et luvannut tulla.
Omankin alakulosi
jätit seurakseni.
Nyt lehdet kellastuvat.
Horsmat kukkivat.
Kipu sisälläni
seison pihalla
maailman keskipisteessä.
Horsmat palavat.
Lehdet kellastuvat.
Syksy on tulossa.
Hameenhelmoja
nostelee tuuli.
älä ajattele minua,
että varmasti muistaisit.
Odotin vaikka
et luvannut tulla.
Omankin alakulosi
jätit seurakseni.
Nyt lehdet kellastuvat.
Horsmat kukkivat.
Kipu sisälläni
seison pihalla
maailman keskipisteessä.
Horsmat palavat.
Lehdet kellastuvat.
Syksy on tulossa.
Hameenhelmoja
nostelee tuuli.
Siinä hämärässä nurkassa huoneessani,
missä suru asuu jo kolmatta vuotta,
on nyt vieras.
Hänen katseensa on tuttu,
mutta en näe sisälle hänen silmiinsä.
Ja minun ikäväni vartioi häntä.
Vieras on tullut kaukaa,
odottamatta.
En enää edes toivonut
ketään tulevaksi.
Vieraan asento on vähän vino,
hän ei istu selin.
Hänen tarinansa on minulle outo,
ja välimatka säilyy.
Hän haluaa sen säilyvän.
Salaisuuttaan hän paljastaa varoen
enkä usko koskaan pääseväni selville
hänen totuudestaan:
se on hänelle itselleen
absoluuttinen.
Kun vieras liikahtaa,
vain hänen varjonsa liikkuu ja
avoimet silmät pysyvät suljettuina.
Minusta tuntuu,
että hän tekee lähtöä
koko ajan.
En tahdo sitä.
Mutta kun se tapahtuu,
toivoisin tuulen hänen hiuksiinsa.
Hänen silmiinsä
sateen, pilvet ja kuun,
tähdet, auringon.
Ja unet kesäiset,
lempeät, lämpimät.
Mitä sitten,
en tiedä:
minun ikkunastani
näkyy vain yö.
Nukkuvat kukkaset
painuvin päin.
missä suru asuu jo kolmatta vuotta,
on nyt vieras.
Hänen katseensa on tuttu,
mutta en näe sisälle hänen silmiinsä.
Ja minun ikäväni vartioi häntä.
Vieras on tullut kaukaa,
odottamatta.
En enää edes toivonut
ketään tulevaksi.
Vieraan asento on vähän vino,
hän ei istu selin.
Hänen tarinansa on minulle outo,
ja välimatka säilyy.
Hän haluaa sen säilyvän.
Salaisuuttaan hän paljastaa varoen
enkä usko koskaan pääseväni selville
hänen totuudestaan:
se on hänelle itselleen
absoluuttinen.
Kun vieras liikahtaa,
vain hänen varjonsa liikkuu ja
avoimet silmät pysyvät suljettuina.
Minusta tuntuu,
että hän tekee lähtöä
koko ajan.
En tahdo sitä.
Mutta kun se tapahtuu,
toivoisin tuulen hänen hiuksiinsa.
Hänen silmiinsä
sateen, pilvet ja kuun,
tähdet, auringon.
Ja unet kesäiset,
lempeät, lämpimät.
Mitä sitten,
en tiedä:
minun ikkunastani
näkyy vain yö.
Nukkuvat kukkaset
painuvin päin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)