Tämän kokoelman runot ovat syntyneet keväällä ja kesällä 1992.

Niiden julkaisemiseen yllyttivät ystävät.
Vastuu ymmärtämisestä on lukijan.

Kustantaja: Kulttuuriyhdistys Vastahanka.
ISBN 951-96600-0-3

Omakuva vuodelta -83

Maailman maantien poskessa
olen kuin ontuva koira
ilman pantaa, kapinen kivuista,
kirsu jäässä.
Tassu valmiina tervehdykseen,
johon kukaan ei vastaa.
Mutta katse ja kuulo valppaina.
Häntä kippurassa?
Ei ainakaan koipien välissä,
sillä antautua ja alistua
en aio ikinä;
ei tarvitse kenenkään tulla
kynsiä leikkaamaan.

Vielä tässä pannaan juoksuksikin,
vaikka sitten kolmella jalalla.
Mennään niin että rapa roiskuu
ja kirput lentää......... ..... .. .

Juostaan kohden kevättä ja kuuta ---- O.
Kesän tultua haukkaillaan järveltä kuplia
oooo ooo ooooo ooooooooo ooo oo oo ooooooooo.
Hypitään perhosten perässä,
otetaan hajuista kiinni ja mennään.
Syöksytään hulluin kohti syksyä
ja pimeyttä ja jäätä ja tuulta ja
ulvotaan: ---...---,---...---,---...---.

Siepataan lennosta viimeiset
putoavat lehdet ja kuollaan.

Mennään keräksi lumelle,
koivun alle kopin viereen
ja kuollaan.

Enkelit,
taivaan iloinen
herrasväki,
siivet levällään
lentämässä ikuisesti
pois
minun luotani;
fan i blodet.

Minulla ei ole
sinun silmiäsi,
ei sinun korviasi
eikä kokemustasi.
Minun laillani
ei tunne
kukaan toinen.
Sinun tapasi
on sinun.

Sinä et minua lyö;
ruoskin itse itseäni.

Minun lapsuuteni
oli kuin rääkäisy,
pilvipoutainen iltapäivä,
piiska viuhuna kintereillä.
Aina ukkonen tulossa.
Aina pissat housuissa.
Aina äiti vihainen.
Aina liian vähän
tai liian paljon.
Aina pahanteossa.
Aina piilossa pelkäämässä.
Ja aina vain se lapsi kulkee
minun mukanani
eikä uskalla päästää
kädestä
ja pitää helmasta kiinni
ja koko ajan se itkee
ja minä olen siihen
niin kyllästynyt
ja väsynyt,
vaikka sitä rakastankin,
niin että tekisi mieli
tukistaa,
kun se ei anna minun mennä
vaikka olen täyttänyt jo
neljäkymmentäkolme vuotta.

Joskus kun ukkosti,
äiti kieritti keskelle
pihaa ilmalla täytetyn
autonrenkaan.
Seisoi sen päällä
kumisaappaat jalassa,
sateenvarjo avattuna.
Siinä hän uskoi olevansa
turvassa ukkosenjohdatin
kädessään,
minun äitini.

Miksi tahtoisin,
miksi muuttuisin;
varjona kulkisin
vai oma itsenikö olisin?

Ei ole vapaa lintu,
jota perimä ohjaa.
Ei kettu, kun saalistaa.
Tuulta aurinko ohjaa,
ei poikkea maa radaltaan.
Ihminen muutoksen vartioima.

Jos sydän suvaitsee,
ei vapautta kaipaa.

Kevään kylmä sade
vihmoo
ikkunan
takana.
Häilyvin askelin,
vasta nytkö oivalsin,
kulkee kuolema.

Kenen vuoro seuraava.