Siinä hämärässä nurkassa huoneessani,
missä suru asuu jo kolmatta vuotta,
on nyt vieras.
Hänen katseensa on tuttu,
mutta en näe sisälle hänen silmiinsä.
Ja minun ikäväni vartioi häntä.

Vieras on tullut kaukaa,
odottamatta.
En enää edes toivonut
ketään tulevaksi.
Vieraan asento on vähän vino,
hän ei istu selin.
Hänen tarinansa on minulle outo,
ja välimatka säilyy.
Hän haluaa sen säilyvän.
Salaisuuttaan hän paljastaa varoen
enkä usko koskaan pääseväni selville
hänen totuudestaan:
se on hänelle itselleen
absoluuttinen.

Kun vieras liikahtaa,
vain hänen varjonsa liikkuu ja
avoimet silmät pysyvät suljettuina.
Minusta tuntuu,
että hän tekee lähtöä
koko ajan.

En tahdo sitä.

Mutta kun se tapahtuu,
toivoisin tuulen hänen hiuksiinsa.
Hänen silmiinsä
sateen, pilvet ja kuun,
tähdet, auringon.
Ja unet kesäiset,
lempeät, lämpimät.

Mitä sitten,
en tiedä:
minun ikkunastani
näkyy vain yö.
Nukkuvat kukkaset
painuvin päin.