Tämän kokoelman runot ovat syntyneet keväällä ja kesällä 1992.

Niiden julkaisemiseen yllyttivät ystävät.
Vastuu ymmärtämisestä on lukijan.

Kustantaja: Kulttuuriyhdistys Vastahanka.
ISBN 951-96600-0-3

Omakuva vuodelta -83

Maailman maantien poskessa
olen kuin ontuva koira
ilman pantaa, kapinen kivuista,
kirsu jäässä.
Tassu valmiina tervehdykseen,
johon kukaan ei vastaa.
Mutta katse ja kuulo valppaina.
Häntä kippurassa?
Ei ainakaan koipien välissä,
sillä antautua ja alistua
en aio ikinä;
ei tarvitse kenenkään tulla
kynsiä leikkaamaan.

Vielä tässä pannaan juoksuksikin,
vaikka sitten kolmella jalalla.
Mennään niin että rapa roiskuu
ja kirput lentää......... ..... .. .

Juostaan kohden kevättä ja kuuta ---- O.
Kesän tultua haukkaillaan järveltä kuplia
oooo ooo ooooo ooooooooo ooo oo oo ooooooooo.
Hypitään perhosten perässä,
otetaan hajuista kiinni ja mennään.
Syöksytään hulluin kohti syksyä
ja pimeyttä ja jäätä ja tuulta ja
ulvotaan: ---...---,---...---,---...---.

Siepataan lennosta viimeiset
putoavat lehdet ja kuollaan.

Mennään keräksi lumelle,
koivun alle kopin viereen
ja kuollaan.

Enkelit,
taivaan iloinen
herrasväki,
siivet levällään
lentämässä ikuisesti
pois
minun luotani;
fan i blodet.

Minulla ei ole
sinun silmiäsi,
ei sinun korviasi
eikä kokemustasi.
Minun laillani
ei tunne
kukaan toinen.
Sinun tapasi
on sinun.

Sinä et minua lyö;
ruoskin itse itseäni.

Minun lapsuuteni
oli kuin rääkäisy,
pilvipoutainen iltapäivä,
piiska viuhuna kintereillä.
Aina ukkonen tulossa.
Aina pissat housuissa.
Aina äiti vihainen.
Aina liian vähän
tai liian paljon.
Aina pahanteossa.
Aina piilossa pelkäämässä.
Ja aina vain se lapsi kulkee
minun mukanani
eikä uskalla päästää
kädestä
ja pitää helmasta kiinni
ja koko ajan se itkee
ja minä olen siihen
niin kyllästynyt
ja väsynyt,
vaikka sitä rakastankin,
niin että tekisi mieli
tukistaa,
kun se ei anna minun mennä
vaikka olen täyttänyt jo
neljäkymmentäkolme vuotta.

Joskus kun ukkosti,
äiti kieritti keskelle
pihaa ilmalla täytetyn
autonrenkaan.
Seisoi sen päällä
kumisaappaat jalassa,
sateenvarjo avattuna.
Siinä hän uskoi olevansa
turvassa ukkosenjohdatin
kädessään,
minun äitini.

Miksi tahtoisin,
miksi muuttuisin;
varjona kulkisin
vai oma itsenikö olisin?

Ei ole vapaa lintu,
jota perimä ohjaa.
Ei kettu, kun saalistaa.
Tuulta aurinko ohjaa,
ei poikkea maa radaltaan.
Ihminen muutoksen vartioima.

Jos sydän suvaitsee,
ei vapautta kaipaa.

Kevään kylmä sade
vihmoo
ikkunan
takana.
Häilyvin askelin,
vasta nytkö oivalsin,
kulkee kuolema.

Kenen vuoro seuraava.

Vähään tyydyn:
joutsenten lentoon,
kimalaisen yksinäisyyteen,
veden välkkeeseen,
metsän hiljaisuuteen,
vuodenaikojen liikkeeseen,
kuun kiertoon.
Käärmeen ymmärrys
omasta munastaan
on jokseenkin
ohut.

Alussa Luoja loi taivaan
ja maan ja minä oltin
uunissa haudutettuja
banaaneja,
hunajaa,
mansikoita ja smetanaa
itseni virvoitukseksi,
sillä minä olen
hyvä ja
houkutuksille altis.

Koko päivän
ulkoilutin
tänään tukkaani
ja ajattelin:
elämän tarkoitus
on tukan ulkoiluttaminen.

Minun silmäni
vihreänharmaat,
pala ruskeaa
vasemmassa.
Oleko huomannut,
kysyy poika
kaksitoista vuotta
katsottuaan.
Pojalla minun katseeni,
miehen silmät:
siniset.
Keneltä perityt omani?

Siniset sieluni silmät.

Vuosia rakensit sitä
kuin minuuttasi;
taloa
kerros kerrokselta
ja kun eräänä päivänä
purit kaiken
ja päätit aloittaa alusta,
jäi pihalle
valtaisa kasa
lautaisia nauloja.
Lapsuutesi oli
päättynyt ja kuten
itse sanoit:
Olen nyt nuori.

Das Dinggedicht

Jos olisin lintu
niin taivaanvuohi,
rakennuksena savimaja,
astiana siivilä,
esineenä hullu kello,
kalana kivennuolija,
kaupunkina Venetsia,
kirjana lukematon,
musiikkina huilukonsertto,
kukkana vanamo,
puuna pihlaja
vaan ihmisenä
minä.

Svussani
monta kirkonmiestä,
monta lukkaria.
Vaan minulle eivät
opettaneet
muiden lauluja.

vuosia vastavirtaan----
vasten aaltoja-----
ei vastarantaa-------
verkkoja, koukkuja vältelle----
me uimme kuin kaksi kalaa---
yksin yhdessä kaksin----
vuosia vastavirtaan------
vasten aaltoja-----
ei vastarantaa---
joen löysimme-------
nousimme vastavirtaan-----
on aika merelle palata------
pian yksi yhdessä kolmisin-----

Kun minä lähden
pamahtaa,
ujeltaa,
vinkuu,
säkenöi
ja
salamoi.
Valot sammuvat.
Eikä kukaan näe
eikä kuule,
kun minä lähden.

Niin totta.
Niin totta.

RM:lle

Hämäristä huoneista
katsomme valoon
emmekä uskalla
astua ulos.

Opimme sanomaan kuuta
kuuksi, emme muuksi.

Suuri kivi putoaa
aavalle merelle.
Lennossa lintu
valaisee taivaan.
Iiris kuin pommi.

Nyt minä heitän sakset
kelloon
ja lähden.

Kaikkihan on loppujen lopuksi
sopimuksenvaraista.

AIKAA EI OLE

On niin hiljaista,
että varmasti joku tulee.

Vastakkaiselta rannalta
  lähestyy vene
   ilman airoja
     ilman soutajaa.

Eteläntuoksuinen tuuli vetää kuuta lähemmäksi.
Valkoinen lintu kiertelee oksissa.
Sateet kuljettavat kuolemaa.

Ikkuna toista käden liikettä yössä.
Surulla on ulkona omat juhlansa.
Montako päivää jo
näkemättä omaa varjoani,
ja aikaa jota ei ole.

Kevään äänet kirkuvat talven sydämessä.

Peli jatkuu:
  aina palaa murhe
   jonkun lähettämänä
     takaisin.

Ikkuna toistaa käden liikettä.
Pimeys kiillottaa likimustat metsät.
Vastakkaiselta rannalta
  tulee vene
   ilman airoja
     ilman soutajaa.

Händelin huilusonaatti
F-duuri, opus yksi:
larghetto,
allegro,
siciliana,
allegro;
samettia kuolevan käteen:
sileää,
liukasta,
pehmeää,
lohdullista.
Lunta huhtikuun oksilla,
cembalon sade.
Pisarat putoavat
ja pilvien takana
paistaa Luojan
aurinko.

Puu sanoo:
Katsokaa,
minulla on vahva
runko
ja näin paljon
oksia.
Minun silmuni paisuvat
ja mahla virtaa
minussa.
Kohta minulla
on paljon
lehtiä
ja linnut
tulevat
ja laulavat
oksillani
ja rakentavat
pesänsä
ja lentävät
pois,
sitten kun
lehdet
p
u
t
o
a
v
a
t
.

Puut
ovat
mitä
sanovat.
Siksi
minä
niitä
rakastan.

Kevään myötä
lumet lähtevät
ja lämpö palaa.

Silmän vekkokalvolla
musta piste
liikkuu katseen mukana
vasten huikaisevaa
taivasta.

Leijat lentävät.

Lintuja. Lintuja.

Lintuja.

Lintuja.

Lintuja. Lintuja. Lintuja.

Lintuja.

Lintuja. Lintuja.


Minua huimaa:
vertikaalisesti.

Linnut ovat
jo aloittaneet laulunsa,
joka vaikenee kesän
kumartaessa syksyä.
Eiliset lehdet
lahoavat maassa,
joka odottaa
auringon käskyä.
Maito happanee
vihreässä lasissa.
Kuollut kärpänen
takertuu
hylättyyn
verkkoon
kuin kulkija
matkansa päässä
ennen matkan
alkamista.

Kevät tulee

Kevät tulee, Anne.
Aurinko paistaa ja metsähiiret
tekevät pesänsä.
Myyrällä on täysi työ
lisääntyä kilpasille sinun
porkkanoittesi kanssa.
Ensimmäiset sitruunaperhoset
miettivät jo
siipiensä levittämistä.
Kohta kaalimatokin on valmis.

Kevät tulee, Anne.
Tuulen suunta kääntyy.
Eikö se ollut vasta eilen,
kun nostettiin perunat ja pidettiin
kiirettä syksyn kanssa.

Ei ole suojassa kukaan.
Aika ei jähmety, sillä sitä ei ole.

Koko kevään
ahkeroin surutöissä
itkin ja unohdin.
Lopulta käskit
ottaa vähän lomaa
ja nauroit, kun sanoin,
että minulla on vielä niin monta juttua,
jota en ole ehtinyt
ollenkaan itkeä ja ajatella
ja siksi minun on vieläkin
vähän väliä hiukan itkettävä,
sillä en voi
sietää
mitään keskeneräistä.

Pihalla
ruoho kasvaa äänettömästi.
Puut pitenevät.
Äänettömästi
kiehuu
minun
vihani.
Millä oikeudella?

Kaukana ulvovat sudet.
Haukkuvat kahleissaan koirat.

Äänettömästi
etenee
tiellä
vaeltaja,
yksinäinen
mies
harmaassa
viitassa.

Ruoho nousee.

Ääretön on aika.
Kellot rakennettu
mittaamaan
ihmisen
sietokykyä.

Valot syttyvät - sammuvat.
TIK-TAK lyö elämä jälkensä meihin.
Tuuli yltyy ja tyyntyy.
Tähti tuikkii.
Laine nousee ja laskee.
Seuraa surua suru.
Ilon jäljissä ilo kulkee.
TIK-TAK lyö elämä jälkensä meihin.

EI MINUN TARVITSE OLLA OIKEASSA

Ei minun tarvitse olla oikeassa,
riittää että ymmärrän,
mutta sitä en ymmärrä,
miten valta ja totuus
voisivat olla yhtä.
Minun totuuteni
on objektiivisen todellisuuden
ja subjektiivisen tajunnan
adekvaatti vastaavuus,
suhde - tie.
Vastaavuutta ei koskaan ole
täydellisenä,
mutta siihen voi aina pyrkiä.
Vallan pyrkimys on alistaminen,
tahtonsa toteuttaminen
eikä minun totuuteni voi
koskaan olla alistuminen
kenenkään muun tahtoon
kuin omaani,
ellen muuta jostain syystä halua.
Totuuden vastakohta ei ole valhe
vaan epätosi;
tajunnassani kuva kivestä on pehmeä
(marmori onkin pehmeä kivi).

Valhe on tietoista tosiasioiden
vääristelyä,
ehkä joskus tiedostamatontakin,
mutta ei koskaan tiedotonta,
vielä harvemmin tajutonta.
Valhe on tarkoituksenmukaisuutta,
hyvän ja pahan muuttamista
vastakohdikseen.
Mielipiteiden suhteen
totuudella ei ole
mitään tekemistä.
Mielipiteellä ilmaisen tai
olen ilmaisematta
vain oman suhtautumiseni
maailmaan,
itseeni ja ympäröivään
todellisuuteen.
Mielipide on arvoarvostelma,
joka paljastaa oman
asemani maailmassa
ja usein myös joko
viisauteni tai tyhmyyteni
koko kauhistuttavan laajuuden,
tyhmyyteni silloin,
jos en näe omaa asemaani oikein.
Tietämättömyys ei ole tyhmyyttä.

Tietämättömyys on luku sinänsä,
das Ding an sich
ja jopa Jumalan lahja,
jos sitä osaa oikein käyttää,
sanotaan.
Eikä minun tarvitse olla oikeassa,
riittää että ymmärrän
vaikken hyväksyisikään,
sillä ymmärtämättömyys
on kaikkien väärinkäsitysten äiti
ja syy siihen,
ettei armoa tunneta
eikä sitä ole.
Oikeassa oleminen ei ole
tärkeää muulloin kuin
etsittäessä oikeutta
ja minä olen kiistatta
oikeassa,
kun sanon: teillä ei ole
oikeutta lyödä minua
eikä oikeutta ottaa pois
minun oikeuttani
olla olemassa,
sillä kukaan ei muistanut
eikä ollut tilaisuutta
kysyä minulta itseltäni
haluanko minä
ylipäätään tulla tähän
helvettiin,
jota ihmiset toisiaan
tappaessaan myös
maailmaksi kutsuvat.
Oikeuteni olla on mielestäni
kiistaton,
kun edes oma äitini
ei minua tähän maailmaan
halunnut
ja tämä on sekä mielipide
että totuus
ja minä ymmärrän hyvin
äitiäni.

ES IST NICHT SO SCHWIERIG

Yöperhoset lentävät valoon että NAPS
ja siinä se on elämän koko tarkoitus
ja totuus, joka huutaa niin että
taivaankansi räjähtää silmille
uskovien tulla ja mennä.

Sillä rujojen ja rampojen on tie,
totuus ja elämä, jotta tuhat kertaa,
tuhat tuhatta kertaa kieltäisi oman
yksinkertaisen totuutensa viisaus, joka
odottaa varjoisalla kujalla kuin poika
vailla tulevaisuutta, joka kyllä tulee.
Saattepa nähdä.

Ja kun kaikki jumalat olivat
tyhjentäneet pikarinsa, syöneet pöydän
tyhjäksi ja suistaneet maapallon
radaltaan, alkoi todellinen järki puhua
ja etsiä vastausta kaikkiin niihin
kysymättömiin kysymyksiin, joista oli
vuosituhannet vaiettu uskonnollisen
hienotunteisuuden varjolla.
Aamen.

Niin kuin vie syksy kesän
ottaneeko pois tämänkin
hiljaisen päivän
hiljaisuuden,
johon valoa tuo vain vaikeneminen,
raskas, ystävällinen vaikeneminen,
johon sammuvat
maailman kaikki huudot,
kaikki kiljahdukset,
laukaukset
ja pahaenteinen mykkyys,
kun tulitauko ei kestä edes tuntia.

Veri vuotaa.
Niin paljon irtileikattuja päitä,
ettei niiden ylitse silmä kanna.
Katkottuja sormia,
varpaita.
Revittyjä kynsiä.
Haavoille ruoskittuja selkiä.
Irtileikattuja sydämiä,
jotka yhä sykkivät.
Palaneita silmiä.
Näetkö ne?
Kauhistutko?
Me totumme.
Juuri se on vaarallista.
Me lakkaamme kauhistumasta.
Juuri se on vaarallista.
Mikä tapahtuu,
se on jo tapahtunut.
Juuri se on vaarallista.

Jos haluat selvitä hengissä,
älä kadota kykyäsi kauhistua.
Kauhistu henkesi edestä
ja toivo ettei turtumus
muuttuisi perimäksi.

Teen vain työtäni, sanoi pyöveli.

Eurooppa yhdentyy
pirstoutuen.
Sodat jatkuvat.
Kuun kasvot
ovat menettäneet
kaiken tyyneytensä
eikä itku lopu.
Sala-ampujat,
tarkka-ampujat,
ampujat,
kotona kaivataan;
paljon olisi tehtävää.
Ja jokainen uusi,
pieni valtio
keventäisi maailmaa
helpommaksi
hengittää.
Tulet palavat.
Jumalat nukkuvat.
Suru ja suru.
Maailma tuskissaan
made in USA.

Miksi maa kääntyy?
Miksi linnut laulavat?
Miksi kohisee meri?
Miksi Bosnia Herzegovina?

Berlin, Alexanderplatz,
maailmankello
ja joku ehti jo sanoa,
ettei historiaa enää ole.

Meidän Herramme
pienimmät
katoavat viemäreihin
jos paljon ennen
hetkeä
jona suuri suihkuauto
aamun pimeydessä
kaartaa
aukiolle,
jonka laidoilla
kukkivat
lamaannuksen
valkoiset liljat.

Tulee
kauhea yö
tatuointeja iholla:
satapäinen hirviö,
kuollut koira,
kadonnut laiva.
Ja helvetti
tihenee,
kuumenee
ja kirkastuu,
sillä
pahan ja rahan
on valtakunta,
voima ja kunnia.

Onko sinulla ketään
joka kuoleman
tullessa pitäisii
kädestä,
sodan syttyessä lohduttaisi
ja ottaisi koppia,
kun maailma
lyö.

Ylistän yksinäisyyttä
ja pyydän:
Tee minut vahvaksi
elämä.

Es ist nicht so schwierig

Kun ei tiedä,
ei käsitä,
ei ymmärrä
eikä kukaan neuvo,
ei vastaa,
silloin on pysähdyttävä,
kuunneltava,
katseltava
ja kyseltävä niiltä joiden
vastaukset ovat kysymyksiä,
kysymykset vastauksia.
Tietämättömyys ei ole tyhmyyttä.
Das rote Schild zeigt an,
dass die Parkzeit abgelaufen ist.

OLEN VÄSYNYT KAIKKEEN

Olen väsynyt kenkiini,
niiden säälittävään uskollisuuteen.
Olen väsynyt huoneeseeni,
talon nelikulmaisuuteen
ja kaikkiin ilmansuuntiin.
Ystäviini puihin
ja rakastamiini kiviinkin
olen väsynyt.

Olen väsynyt
pelkoon,
väsymykseen,
ikävään
ja yksinäisyyteen.

Ja silti pelkään
menettäväni
ne kaikki.

Ladon ovi valittaa
kuin sairas,
suuri lintu;
epätodellinen ääni
tuulen kulkiessa
seinän läntistä sivua.
Ja ruoho
taipuu
kuin rukous:
vielä yksi kesä.

Istutan puun
kuolema vierelläni.

Usva leijuu
pellon yllä
ja illan musiikissa
on tietty
pieni
psykoottinen
lisä.

Ja paskat ihmisellä mitään sielua ole.
On vain oma napa, jonka ympärillä pyöritään
ja mietitään kuumeisesti
miten suistetaan muut
omien omituisten napojensa ympäriltä.
Siinä sitä sitten
pyöritään napojen ympärillä
kunnes armelias kuolema
pamauttaa jokaisen napoineen
päivineen sinne,
mistä on tultukin:
ei mihinkään.
Vain ensimmäiset ihmiset,
jos kerran olivat Jumalan luomia,
säästyivät tältä kaikelta,
koska heillä ei
ollut napaa.

Kun olin lapsi, kuulin usein puhuttavan
kointähdestä ja minä ihmettelin mikä se
sellainen koi on, jolla on oma tähti
eikä sitä ole tapettu naftaliinilla,
vaikka se on syönyt taivaankannen
täyteen reikiä.

Oletteko te koskaan nähneet onnellista lasta?
Sitä jonka silmistä loistaa
pohjaton usko ja eläinten hyvyys niin
että sielun pihalta kouraisee, kun se
menee lähelle niitäkin, jotka
seuraavassa hetkessä riistävät siltä
ilon sanomalla, että sillä on räkää nokassa.
Minä olen.

Kun kesä tulee,
kaikki muuttuu,
minä ajattelin.
Nyt on kesä:
pihlajan
kukkien
lumi
sataa
valkoisena
maahan.

Kaikki vedet
seisovat liikkumatta.
Pimeys yhtä paksua
ja musta
kuin valhe.

Edes
tähdet
eivät
kesän
pimeydessä
loista.

Helteen jäinen polte
pakottaa etsimään
lämpöä varjosta,
kun aurinko
sokaisee
päivästä toiseen
eikä armoa tule.

Tein tilaa
tuomipihlajalle
valossa kasvaa
tuulessa taipua.

Syntyi
portti
niitylle
lintujen tulla ja mennä
ja nyt niitä onkin paljon.

Mutta kuusta jolle olin
luvannut pitkän elämän
ei enää ole.
Sain tilalle kuusen varjon.

Ei ole minusta Jumalaksi
ja ihmisenä olemiseen
tarvitaan kaksi.

Yhtä kirkkaina
kuin tähdet
loistavat
kesäillassa
lehvien lomitse
koivujen rungot.

Puutarhassa
lyhty
toisensa jälkeen
sammuu
ja takanani
pitenee
tumma
varjo

eikä kuki
sananjalka
tänäkään
yönä.

Jos minusta olisi tullut hatuntekijä
maailmaan olisi alkanut syntyä
päättömiä pikkupoikia.

Ja koko ajan suru kulkee
takanani
kuin
koira.
Aina välillä on katsottava,
että se pysyy varmasti
mukana,
sillä askeltakaan en uskalla
ottaa ilman sen
turvallista läähätystä
kantapäilläni.
Jeesus, vihelsikö joku.

Tänä aamuna
ajattelin:
olen rakastettu;
kaksi punaista ruusua
minulle - pensaalta,
vaan sitten
saunan piippu
puhalsi
savut
silmille.

Metsä ei enää helise.
Lintujen vaiettua
ovat puut käyneet puheliaiksi:
lepät lässyttävät,
haapa nalkuttaa,
kuuset supisevat
ja jurottavat.
Koivu jatkaa
tuulen virittämää
monologiaan
loputtomiin.
Ojien varsilla
juoruilevat pajut.
Oman lisääntymisensä
lumoissa pihlajat
paisuttavat marjojaan,
mutta pähkinäpensas
murjottaa eikä
tee mitään
tänäkään vuonna.

Vaihtaisinko seurani kiviin:
vähemmän puhetta,
vähemmän vaivaa.
Vai tekisinkö
navetan
ylisille
narusta
kevyen
kiikun.

LÄHELLÄ KAUKANA

Kaikki kertautuu

Talot, tiet, autot,
kaikki kertautuvat.
Linnut, puut, pensaat,
unet, toiveet ja surut,
vuohet, hevoset, kellot,
solut, käsien suonet,
sateet, tuulet, päivät,
pilvet ja pitsit kertautuvat.

Lehti kertaa puun,
kivi vuoren,
kukka tähden muodon.

Sydän kertaa itsensä
lyöntinsä
keuhkot hengityksen.

Heiluri heilahtaa:
kertaa liikkeen
lähelle -
pois.

Kun kaikki olivat lähteneet,
ilmat viilenneet, sateet alkaneet
ja talo tummunut,
minä matkustin kartalla
Augsburgista Chioggiaan,
Lesboksesta Chiosin kautta Samosiin
Skutarista Caffaan.
Suorinta tietä kevyesti
tuhatkolmesataluvulla
läpi selkeän maailman.
Kevyesti ohi Bosnia Herzegovinan.
Karakorumiin ja Kantoniin.
Enkä pysähtynyt ennen
kuin olin nähnyt
Xalapan ja Cuzcon.
Ja niin minä matkustin
ilman matkan vaivaa:
yhdessä ruumis ja sielu.
Kevyesti, ettei kukaan
minua tavoittaisi,
ettei kuolema tavoittaisi,
ettei elämä tavoittaisi.
Enkä ole ollenkaan varma
palaanko koskaan
tähän paikkaan, tähän aikaan,
tähän murheeseen, tähän tyhjyyteen,
vaan jään kauas tyynen valtameren
yksinäiselle, nimettömälle saarelle,
jonka yllä kirkuvat puhtaat,
valkoiset linnut
neljännellätoista vuosisadalla.

Katossani
ui kala
edestakaisin
edestakaisin
edestakaisin
ui sininen
kala terävin hapain.

Lasken kaikki kuolemani
enkä tiedä
synnynkö enää uudelleen.

Vain sininen kala
katossani
ui edestakaisin
edestakaisin
edes takaisin
takaisin.

Kuka rakensi tämän talon.
Hänen kätensä jälki viipyy täällä.
Hänen hengityksensä,
hänen sydämensä lyönnit
minä kuulen,
kun yö saapuu
kuin föhn.

Kun valo vähenee,
tasaisesti ilman varjoja:
mehr Licht.

Huone on ahdas.
Lukemattomat kirjat
sekoittavat ajatukseni
eikä luetuistakaan ole apua.
Tukkani on takussa,
kampa hukassa
ja soljet pitkin lattiaa.
Pöly on laskeutunut,
mutta muuten
kaikki on hyvässä
järjestyksessä:
odotan myrskyn alkamista.

Jokin tulossa.
Varjo liikahtaa.
Syntyy toinen varjo,
varjon varjo.

Lasikuistille
johtaa
kaksi ovea:
toinen sisältä,
toinen ulkoa.
Kaksi maailmaa:
toinen valkea,
toinen musta.
Sisältä ei
pääse
ulos.
Ulkoa ei
ole asiaa
sisälle.
Lasikuisti,
ei kenenkään maa:
turvallinen,
turvaton.
Miten haluatte!
On valittava
tahtooko
tulla syödyksi
ystävien
vai
vihollisten
lautasilta.

Aamut vaeltavat
suvisten peltojen yllä.
Sade on kaatanut viljan
ja minussa viipyy
osoitteeton yö
kuin osoitteettomassa talossa.

Kirkkaalla taivaalla pilvi
purjehtii
tuulen
laineilla
ja samalla nopeudella
ylittää
joen sen
varjo.

Pilvi hajoaa
ja samalla
nopeudella
hajoaa sen
varjo.

Istun yksin omenapuun alla koko päivän
ja illan kiiltomatojen valossa.
Osoitteettomaan taloon ei kukaan
tule ja minä olen odotuksesta väsynyt.

Kokonaisen puolipilvisen poutapäivän
angervojen vaahtoillessa istuin
omenapuun alla täynnä ikävää
ja rakastettavaa surua
kuunnellen kesän laskeutumista
syksyn syliin.

Tämä on ollut kummallinen kesä;
niin paljon aurinkoa ja hellettä,
että melkein uskoisi sen
muuttaneen koko maailman
vähän paremmaksi.
Vielä heinäkuussa,
kun sade alkoi ja
iltaan olivat painuneet
ensimmäiset syksyn merkit,
käki kukkui.
Kyyhkynen kujersi.
Viitakerttunen viritti
alakuloisen huilunsa.
Käenpiika ennusti sadetta.
Ja minä kuulin kaukaa
hämärästä metsästä kuin
lapsen huudon,
oman lapseni
huudon.

Tulkaa kotiin

Kesän kirjoitus
syksyn tummuvaan
kanteen:
Kesä
odotuksesta kulunut,
odotuksessa kulunut:
jonkun lähdön,
jonkun paluun.
Kesä kuiva
ja unelias,
nuiva, kalpea
ja kitulias
kuin rantahietikolla
kasvanut tomaatti.
Paimenten korkeaveisu.
Just naturale.
Raunioyrtti.
Mustajuuri.
Scorzonera hispanica
käärmeenpiston lääkitsemiseen.

Se on lähellä kaukana,
tässä ja poissa,
tuulessa,
maassa ja kivissä,
avaruudessa ja munankuoressa.
Se on lintujen lennossa
ja sydämen lyönneissä,
simpukan sisällä
ja maan povessa,
meren aalloissa
ja kosmisissa myrskyissä,
kastepisarassa
ja koiran katseessa,
varjojen suojissa,
unen tyvenessä.
Poissa ja läsnä
elämän ikuinen liike.

Pian näkyvät taas tähdet
ja aukaisevat
maiseman
kauas
menneisyyteen.
Pian tähdet
taas näkyvät,
myös minun tähteni
Ursa Minor
ja yöt tulevat pimeiksi
ja yöt tulevat valoisiksi.

ÄLÄ KYSY

Olivat päivät jo
eilisen lehtiä,
kun tulit.

Niin lähellä kävit,
että säikähdin
ja jälki jäi,
ei lähde vaikka
tahtoisin.

Yö:
kuu,
kissa
ja tähdet,
joita en näe.
Onko sinulla
keltaiset
silmät,
mietin
ja aurinko
nousee,
sytyttää
metsään
keltaiset
valot.
Oksalla
ikkunan takana
sähisee
laulurastas
kissan
tavoin.
Olen tyhjä.
En herää.
En nuku.

Turhaan etsin välimerkkejä kirjeistäsi.
Jätät ne itsepintaisesti pois.

Rivien välit tuijottavat tyhjinä.

Ja minun on tyydyttävä
siihen mitä sanot.
Tyydyttävä rakastamaan käsialasi
katkonaisuutta
ja omaa tyhjyyttäni
uutta kirjettä
odotellessa.

Kun lähdit kirjoitin:
älä ajattele minua,
että varmasti muistaisit.
Odotin vaikka
et luvannut tulla.
Omankin alakulosi
jätit seurakseni.

Nyt lehdet kellastuvat.
Horsmat kukkivat.
Kipu sisälläni
seison pihalla
maailman keskipisteessä.
Horsmat palavat.
Lehdet kellastuvat.
Syksy on tulossa.
Hameenhelmoja
nostelee tuuli.

Särjin kuvasi,
itse keksimäni,
revin sen palasiksi
ja poltin
savun kirveltäessä
yhä silmiä -
vaiko kyynelten.
Nyt voit tulla,
jos haluat minun
rakastuvan sinuun,
sillä et muistuta ketään
kaltaistasi, jota en tunne
enkä tule koskaan tuntemaan,
mutta ikävöin jatkuvasti.

Näitkö minut
itsesi kaltaisena
vai luulinko niin.
Itsenikö kaltaiseksi
sinut luulin.
Eikö rohkeus riittänyt
katsoa silmiin
vai takaako tunsimme
toisemme vain.

Itseämmehän
toisissa rakastamme.

Siinä hämärässä nurkassa huoneessani,
missä suru asuu jo kolmatta vuotta,
on nyt vieras.
Hänen katseensa on tuttu,
mutta en näe sisälle hänen silmiinsä.
Ja minun ikäväni vartioi häntä.

Vieras on tullut kaukaa,
odottamatta.
En enää edes toivonut
ketään tulevaksi.
Vieraan asento on vähän vino,
hän ei istu selin.
Hänen tarinansa on minulle outo,
ja välimatka säilyy.
Hän haluaa sen säilyvän.
Salaisuuttaan hän paljastaa varoen
enkä usko koskaan pääseväni selville
hänen totuudestaan:
se on hänelle itselleen
absoluuttinen.

Kun vieras liikahtaa,
vain hänen varjonsa liikkuu ja
avoimet silmät pysyvät suljettuina.
Minusta tuntuu,
että hän tekee lähtöä
koko ajan.

En tahdo sitä.

Mutta kun se tapahtuu,
toivoisin tuulen hänen hiuksiinsa.
Hänen silmiinsä
sateen, pilvet ja kuun,
tähdet, auringon.
Ja unet kesäiset,
lempeät, lämpimät.

Mitä sitten,
en tiedä:
minun ikkunastani
näkyy vain yö.
Nukkuvat kukkaset
painuvin päin.

Meren tuoksussa
matkustan
yksin kanssasi
suljetuin silmin
näen kasvosi,
kätesi,
silmäsi, sinut.

Tulen perille
kanssasi yksin.

Pilvet tummat
niin tummat.
Marjat pihlajan
punaiset.
Lehdet keltaiset
putoo
ja sade:
ankara sade.

Ei näy metsässä meri.
Kasvavat puut hitaasti.
Luolassa ei valoa kaipaa,
ei tarvitse.

Illassa lopun ikävä,
pako
ja vapaus.